Sain myötätuntoisia katseita, en juurikaan sanoja. Sain olla aika rauhassa oman nyyttini kanssa, ehkäpä kukaan ei oikein tiennyt mitä sanoa. Muistan vain yhden kätilön, joka otti tuolin ja istui. Emme puhuneet menetyksestä, vaan vauvani imetyksestä. Hän kohtasi minut tavallisen, arkisen asian kanssa, se tuntui silloin hyvältä. Pyysin psykiatria käymään luonani, epäilin omaa mielenterveyttäni tilanteessa, joka ulkopuolisen silmin tuntuu kestämättömältä. Tilanteeseen nähden olin kai kuitenkin kykenevä huolehtimaan vastasyntyneestä.
Ja hoivasinhan minä. Tuon pari vuorokautta, jonka sairaalassa vietin, pidin vastasyntynyttä lähes tauotta sylissäni. Olin saanut sylillisen toivoa keskelle suurinta pimeää. Pelkäsin kovin, että sekin viedään pois. Pelkäsin satoja kertoja. Perusturvallisuus oli kadonnut minusta ja minun pitäisi jakaa sitä vastasyntyneelle.
Tänään rutistin tuota toivon tuojaa, joka täyttää sylini jo ihan kokonaan 9-vuotiaan kehollaan. Raskaissa vuosissa minä olen kasvattanut ja hän on kasvanut. En saanut valita elämäni polkua ja monenlaiset kengät ovat painaneet jalassa näiden vuosien aikana ja välillä hiertymät verillä on kuitenkin täytynyt kulkea eteenpäin. Onneksi sain silloin kulkea myös toiveikkain askelein, että joku päivä hengitys kulkee keveämmin.
Ja tänään saan iloita joka solullani siitä, että saan olla 9-vuotiaan äiti.
Minä katselen sinua. Sinä olet elämää täynnä, huoleton rullalautasi kanssa. "Mene varovasti" minä sinulle aina sanon, kun lähdet etsimään omia polkujasi.
Minä käännän katseeni puuhun, mikä sinun muistoksesi istutettiin. Sinä viivähdät mielessäni. Sinäkin olet huoleton, oman polkusi jo kulkenut. Sinulle ei tarvitse sanoa, että "mene varovasti", sillä sinä ole tallessa. Ja sydämeni valtaa kiitollisuus.
