Luopuminen jostakin itselle tärkeästä on surullista. Suru tulee siitä, että jotakin itselle merkityksellistä on muuttumassa. Toisinaan luopuminen on lopullista, kuten kuoleman äärellä. Toisinaan luopuminen on hyppäys tuntemattoman äärelle.
Luopuminen jostakin tärkeästä saa mielen harmaaksi ja haikeaksi ja joskus on vaikea nähdä sitä, miten eteenpäin pitäisi mennä. Se kertoo siitä, mikä suhde ja merkitys minulla on siihen asiaan tai ihmiseen.
Joskus luopuminen tuo helpotusta vaikkapa jostakin taakaksi koetusta asiasta tai ihmissuhteesta.
Itselle luopuminen on jotekin kovin tuttua viime vuosilta, lähinnä ajattelen tässä ihmissuhteita. Ehkä sitä liikaakin on varannut johonkin tuttuun ja turvalliseen. Lopulta on vain tämä oma pieni perhe, mikä on aikalailla pysyvä yksikkö ja kasassa pysynyt. Vaikka elämäni isoimmat luopumiset toki liittyvät juuri perheeseen. Ystävät ja läheiset tulevat ja menevät, oma perhe pysyy. On toki ilo huomata, miten paljon on saanut rakennettua ihmissuhteita vuosien mittaan.
Luopuminen synnyttää tunnetta, että pärjään kyllä ja olen pärjännytkin. Joskus luopuminen tarkoittaa sitä, että en päästä enää lähelle, koska en tiedä kuinka kauan toinen on elämässäni. Joskus se tarkoittaa sitä, että suren hetken ja jatkan sitten. Pettymys tulee siitä, että on kuvitellut olevansa toisellekin jollakin tavalla tärkeä. Tässä tuulisessa maailmassa on kai tarkoitus nojata vain itseensä ja yrittää pysytellä pystyssä.
Uusia ihmisiä ja asioita tulee. Luovun, mutta en luovuta. Annan tunteiden tulla ja mennä, mutta en jää paikoilleni.
