Kumma maailma

 Meille muutti elokuun lopussa uusi beagle-vauva Tuisku. Tuisku on palauttanut elämääni metsähetket ja pieniä lenkkejäkin on päästy tekemään. Ja kyllä se piristää ja rentouttaa, hoitaa mieltä ja kehoa. Tuiskun kanssa elämä on sujunut aika kivasti, mutta onhan pennun opettamisessa toki taas hommiakin. Mutta miten ihanaa se onkaan, kun toimistossa istutun päivän jälkeen on "pakko" lähteä ulos.

Syksyn mittaan on tullut mietittyä minkälaisessa maailmassa meidän lapset elävätkään. Nuorten ja lasten mielenterveysongelmat kasvavat hurjaa vauhtia. Voiko tässä maailmassa saada kasvatetuksi mieleltään terveitä jälkeläisiä. On niin paljon pelkoa ja uhkakuvat ilmastonmuutoksesta, sodasta ja inflaatiosta on lastemme arjessa jatkuvasti. Me aikuiset luomme heille kuvaa lohduttomasta tulevaisuudesta tai vielä pahempaa, ettei sitä ole. Kuka siinä ei masentuisi elämänsä alkutaipaleella. Meidän aikuisten tulisi valaa toivoa. Koska ilman toivoa peli on menetetty. 

Myös some tuo lapsille aivan uudenlaisen, raa'an maailman käsille."Tapa ittes" oli yksi kommentti, jonka lapsenikin somessa sai. Kommentti, jota lapset ja nuoret viljelevät huolettomana kommenttina vähän siellä ja täällä. Mutta silti se on kova ja raaka kommentti minkä seurauksia sanojakaan ei välttämättä ymmärrä. 

Ja vanhempana sitä on usein ihan huuli pyöreänä, että mitä tässä oikein on tapahtumassa. Ei ymmärrä nuorten tai lasten käyttämää kieltä. Kovasti aina kyselen suomennoksia kaikille erikoisille sanoille. Mutta riittäkö se, että on kiinnostunut, vetää rajoja ja yrittää viestittää välittämistä. Onko siinä tarpeeksi ainesta hyvään kasvuun ja itsetunnon rakennusaineksiksi? Nyt esiteinin vanhemmuuden kynnyksellä ajatukseni ja pohdintani on huolia täynnä. Toivottavasti kymmenen vuoden päästä saan kuitenkin todeta, että tässä meidän talossa ja perheessä kasvoi elämään luottavaiset ja pärjäävät nuoret aikuiset.

Mitä kevät toi tullessaan?

Tovi on vierähtänyt ajatusten kirjoittamisesta.

Mitä se kevät sitten toi mukanaan? Kuolemaa. Kevään aikana menetin pappani, mummani ja meidän Taika-koiran. Ajatukset on olleet aika paljon harmaata mössöä ja on ollut vaikea saada kiinni mistään järkevästä ajatuksesta. Myös mieheni polvi operoitiin kolmannen kerran.

Kevät 2022 toi mukanaan myös sodan Ukrainassa ja hintojen rankan nousun elintarvikkeissa ja polttoaineessa. 

Positiivista virettä on siis ollut himpun verran vaikea pitää aina yllä. Mutta kiitollisuus on ollut vahvasti läsnä. Kiitollisuus siitä, että nämä rakkaat isovanhemmat ovat olleet lapsuudessa läsnä ja he saivat elää pitkän elämän. Kiitollisuus terveydestä ja siitä, että viime vuosina elämä on kuitenkin kohdellut meitä hyvin. Kiitollisuus siitä, että on työtä ja mahdollisuus ostaa ruokaa ja polttoainetta.

Ajatuksiin on myös vahvasti noussut kuitenkin se, että elämän polku saattaa muuttaa muotoaan ihan hetkessä, niinkuin olen saanut kokeakin. Niinpä päätimme toteuttaa mm. matkan Rodokselle tänä kesänä. Tässä koronan vanavedessä on mennyt useampi vuosi ja pojatkin kasvaneet isommiksi. Kohta huomaan, että aikaa kului liikaa ja matkaseura pojilla on vaihtunut muihin kuin vanhempiin.

Kevät toi mukanaan ajatuksen siitä, miten raskasta on olla äiti tuonne pilvin päälle. Kun haluaisi halata, mutta ei voi. Kun haluaisi sanoa ajatukset kasvotusten, mutta ei voi. Silti kuollut lapsi on läsnä niin monessa hetkessä meidän elämässä.

Taikan kuoleman myötä rakkaat metsälenkit ovat jääneet lähes kokonaan. Kuten lenkkeily muutenkin. Ehkä syksyllä voi olla intoa lähteä metsään uudestaan. 

Paastoa negatiivisuudesta

Nyt on paaston aika, ollut jo jonkin aikaa. Mutta vielä sitä on jäljelläkin, joten hyvin ehtii vielä. 

Törmäsin seurakunnan facebook-postauksessa lauseeseen "paastoa negatiivisuudesta". Tämä osui ja upposi minuun hyvin monelta kantilta. Ja aion lähteä sitä kokeilemaan. Taktiikkana on pääsiäiseen saakka pitää yllä positiivista virettä ja yrittää saada itseään kiinni aina, kun kiukuttaa tai ärsyttää.

Kaikissa asioissa ei tietenkään ole aina positiivisia puolia, mutta ehkä toivoa kuitenkin. Enkä yritä mitenkään pakkopositiivistaa itseäni, tällä kertaa en aio suorittaa.

Olen kuitenkin huomannut miten, suorastaan rumasti ja armottomasti puhun itselleni. Syytän ja parjaan. Se saa nyt loppua, mutta myönteistä sisäistä puhetta pitää harjoitella. Tämä liittyy myös osaksi tätä omaa paaston teemaani. 

Kiitos siis Ylöjärven seurakunnalle tästä paaston ajan haasteesta. Uskon, että se joka tähän tarttuu, ei tule katumaan.

Tulen todennäköisesti kirjoittelemaan ajatuksiani ja kokemuksiani tänne tässä kevään aikana.