Meille muutti elokuun lopussa uusi beagle-vauva Tuisku. Tuisku on palauttanut elämääni metsähetket ja pieniä lenkkejäkin on päästy tekemään. Ja kyllä se piristää ja rentouttaa, hoitaa mieltä ja kehoa. Tuiskun kanssa elämä on sujunut aika kivasti, mutta onhan pennun opettamisessa toki taas hommiakin. Mutta miten ihanaa se onkaan, kun toimistossa istutun päivän jälkeen on "pakko" lähteä ulos.
Syksyn mittaan on tullut mietittyä minkälaisessa maailmassa meidän lapset elävätkään. Nuorten ja lasten mielenterveysongelmat kasvavat hurjaa vauhtia. Voiko tässä maailmassa saada kasvatetuksi mieleltään terveitä jälkeläisiä. On niin paljon pelkoa ja uhkakuvat ilmastonmuutoksesta, sodasta ja inflaatiosta on lastemme arjessa jatkuvasti. Me aikuiset luomme heille kuvaa lohduttomasta tulevaisuudesta tai vielä pahempaa, ettei sitä ole. Kuka siinä ei masentuisi elämänsä alkutaipaleella. Meidän aikuisten tulisi valaa toivoa. Koska ilman toivoa peli on menetetty.
Myös some tuo lapsille aivan uudenlaisen, raa'an maailman käsille."Tapa ittes" oli yksi kommentti, jonka lapsenikin somessa sai. Kommentti, jota lapset ja nuoret viljelevät huolettomana kommenttina vähän siellä ja täällä. Mutta silti se on kova ja raaka kommentti minkä seurauksia sanojakaan ei välttämättä ymmärrä.
Ja vanhempana sitä on usein ihan huuli pyöreänä, että mitä tässä oikein on tapahtumassa. Ei ymmärrä nuorten tai lasten käyttämää kieltä. Kovasti aina kyselen suomennoksia kaikille erikoisille sanoille. Mutta riittäkö se, että on kiinnostunut, vetää rajoja ja yrittää viestittää välittämistä. Onko siinä tarpeeksi ainesta hyvään kasvuun ja itsetunnon rakennusaineksiksi? Nyt esiteinin vanhemmuuden kynnyksellä ajatukseni ja pohdintani on huolia täynnä. Toivottavasti kymmenen vuoden päästä saan kuitenkin todeta, että tässä meidän talossa ja perheessä kasvoi elämään luottavaiset ja pärjäävät nuoret aikuiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti