Uupumus

Syksyllä tunsin itseni erittäin uupuneeksi. Se ei ollut sellaista tavallista marraskuun alakuloa vaan jotakin syvempää väsymystä. Huomasin, että en jaksa vaikkapa imuroida koko taloa kerralla tai lähteä samalla tavalla lenkkeilemään kuin aikaisemmin. Itku tuli aivan yhtäkkiä kesken arkipuuhien, kun en vaan jaksanut. Joulukuussa ihmettelin outoa huimaavaa tunnetta, joka sai minut myös kyseenalaistamaan työni tekemisen turvallisesti. Joulun aikoihin sain paniikkikohtauksen odottaessani liikennevaloissa, elämäni ensimmäisen. Yöllä valvoin, kun aamun töihinmeno ahdisti. Kun joulun pyhien jälkeen palasin töihin, tunsin kuinka uupumus käy yli. Silti jouduin sinnittelemään oireiden kanssa kuukauden verran, koska sairaslomaa en saanut, vaikka uupumukseni luokiteltiin vakavaksi työuupumukseksi. Helmikuun alussa jäin opintovapaalle ja siitä alkoi myös toipumisen polku.

Nyt olen aloittanut tekemään opinnoissani opinnäytetyötä ja se liittyy hoitajien tunnekuormaan. Kirjoittaessani myötätuntouupumuksesta, ymmärsin mistä uupumukseni on peräisin. Suosittelen siis kaikille kollegoilleni perehtymistä aiheeseen. Vanhat traumat ja osittainen kieltäminen painavat varmasti taustalla. Lisäksi laadultaan huono palautuminen on myös vaikuttanut varmasti uupumuksen syntymiseen, koska ruuhkavuosissahan tässä elellään.

Opintovapaalla, vaikkakin tämä korona-arki muutti suunnitelmiani aika pahasti, olen oivaltanut monia asioita. Yksi tärkeimmistä on se, että en enää koskaan halua uhrata omaa hyvinvointiani niin paljon työn vuoksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta ainakin nyt tiedän, mitkä oireet itselläni kertovat siitä, että on aika joko hidastaa tai vaihtaa suuntaa. Ja ne on hyvä ottaa tosissaan.

Yhdeksän vuotta on kohta kulunut esikoisen kuolemasta ja tänä keväänä olen kokenut ensimmäistä kertaa hyväksymistä traagisesta tapahtumasta. Se on vapauttavaa ja siihen on mennyt pitkä, mutta toisaalta lyhyt aika. Eikä tarkoita sitä, että esikoinen olisi nyt painettu unholaan, päin vastoin, hän elää vahvasti minun elämäni tarinassa. Tästä eteenpäin kenties vahvemmin ilman häpeän sidettä.

Sinulle ystäväni, älä loukkaannu, että luet ehkä uupumuksestani nyt ensimmäistä kertaa. Kaikille vain ei ole tullut avauduttua ääneen. Eikä se tarkoita, että merkitsisit minulle jotenkin vähemmän<3

Toivo

Tänä keväänä monen perheen elämä on ollut hyvin erilaista kuin aikaisemmin. Meidänkin perheessämme pojat jäivät kotiin koulusta ja päiväkodista. Uusi arki on kieltämättä hakenut uomiaan lähes joka viikko, ollaan testailtu mikä toimisi parhaiten.

Kaipaan aikuiskontakteja, muutakin kuin teams-palavereita tai kuvapuheluita. Mieheni on ainoa aikuiskontakti moneen viikkoon. Lapset kaipaavat kavereitaan. Ihmismieli tahtoo välillä vaipua epätoivoon, kun hiekkalaatikollinen hiekkaa on tuulikaapissa, keittiössä on puoli pussia kaatunutta kaakaota ja ulkona vihmoo lunta huhtikuun puolessa välissä (vaikka olihan se vähän odotettavissa). Kun kymmenennen kerran oma työskentely keskeytyy jonkun huomion tarpeeseen niin mieli alkaa ärsyyntymään. En voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään, en todellakaan, sillä metsään menee monena päivänä.

Minua auttaa nyt vahva toivo. Toivo siitä, että nyt olemassa olevat rajoitukset tepsivät koronan leviämiseen ja jonain päivänä saa taas nähdä itselle tärkeitä aikuisia. Oikein odotan sitä, kun saa taas kutsua lapselle leikkikavereita kylään.

Toivo on vahva eteenpäin vievä voima. Pienikin toivon hippunen auttaa jaksamaan tämän hetken, vaikka se ei toisi lohtua huomiselle.

Me pakattiin tänään kuopuksen kanssa porkkanat ja tomaatit rasiaan, kahvi termokseen ja pulloon tylsästi vettä, lähdimme metsäpolkua pitkin puistoon leikkimään. Sain napattua kuvan, mikä mielestäni kuvastaa hyvin toivoa. Synkän takana paistaa aurinko.

Tsemppiä kaikille arkeen!!

Metsään menin

Tästä alkaa mun uusi blogi. Metsä on aina ollut mulle paikka, jos voimat elpyy ja henki kulkee. Niinkuin monelle muullekin. Mulla on sellainen etuoikeus, että voisin päästä metsään milloin vain, koska asumme metsän ympäröimänä. Käyn lähes viikottain ja säännöllisesti mun mieli kaipaa metsään. 

Toinen mitä olen aina tykännyt tehdä on kirjoittaminen. Kun esikoisemme kuoli, kirjoitin sekä perinteistä päiväkirjaa että Tähden lennon jälkeen-blogia. Kirjoittanut olen muutenkin aina, mutta yleensä mieltä painavista asioista. Ajatus uudesta blogista on ollut mielessä aika ajoin ja nyt ajattelin, että voisi olla sen aika. Vielä en tarkkaan tiedä mihin tämä polku vie, niinkuin en aina siellä metsässäkään. Joskus vaan seuraan polkua vailla suurempaa ajatusta ja niin ehkä teen tämän bloginkin kanssa. Tästä tulee siis digitaalinen metsä, paikka jossa voin pohdiskella, rentoutua ja hengittää. Tämä on se paikka, jossa voin purkaa niitä asioita, jotka elämässäni menivät ehkä metsään, mutta onnistumisia yhtälailla.

Ehkä joku voi samaistua ajatuksiini ja saada siitä voimaa. Ehkä voi ihmetellä, että noinkin voi ajatella. Ehkä joku lukee uteliaisuudesta. 

Tervetuloa kuitenkin mukaan matkalle!