Toivo

Tänä keväänä monen perheen elämä on ollut hyvin erilaista kuin aikaisemmin. Meidänkin perheessämme pojat jäivät kotiin koulusta ja päiväkodista. Uusi arki on kieltämättä hakenut uomiaan lähes joka viikko, ollaan testailtu mikä toimisi parhaiten.

Kaipaan aikuiskontakteja, muutakin kuin teams-palavereita tai kuvapuheluita. Mieheni on ainoa aikuiskontakti moneen viikkoon. Lapset kaipaavat kavereitaan. Ihmismieli tahtoo välillä vaipua epätoivoon, kun hiekkalaatikollinen hiekkaa on tuulikaapissa, keittiössä on puoli pussia kaatunutta kaakaota ja ulkona vihmoo lunta huhtikuun puolessa välissä (vaikka olihan se vähän odotettavissa). Kun kymmenennen kerran oma työskentely keskeytyy jonkun huomion tarpeeseen niin mieli alkaa ärsyyntymään. En voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään, en todellakaan, sillä metsään menee monena päivänä.

Minua auttaa nyt vahva toivo. Toivo siitä, että nyt olemassa olevat rajoitukset tepsivät koronan leviämiseen ja jonain päivänä saa taas nähdä itselle tärkeitä aikuisia. Oikein odotan sitä, kun saa taas kutsua lapselle leikkikavereita kylään.

Toivo on vahva eteenpäin vievä voima. Pienikin toivon hippunen auttaa jaksamaan tämän hetken, vaikka se ei toisi lohtua huomiselle.

Me pakattiin tänään kuopuksen kanssa porkkanat ja tomaatit rasiaan, kahvi termokseen ja pulloon tylsästi vettä, lähdimme metsäpolkua pitkin puistoon leikkimään. Sain napattua kuvan, mikä mielestäni kuvastaa hyvin toivoa. Synkän takana paistaa aurinko.

Tsemppiä kaikille arkeen!!