Syksyllä tunsin itseni erittäin uupuneeksi. Se ei ollut sellaista tavallista marraskuun alakuloa vaan jotakin syvempää väsymystä. Huomasin, että en jaksa vaikkapa imuroida koko taloa kerralla tai lähteä samalla tavalla lenkkeilemään kuin aikaisemmin. Itku tuli aivan yhtäkkiä kesken arkipuuhien, kun en vaan jaksanut. Joulukuussa ihmettelin outoa huimaavaa tunnetta, joka sai minut myös kyseenalaistamaan työni tekemisen turvallisesti. Joulun aikoihin sain paniikkikohtauksen odottaessani liikennevaloissa, elämäni ensimmäisen. Yöllä valvoin, kun aamun töihinmeno ahdisti. Kun joulun pyhien jälkeen palasin töihin, tunsin kuinka uupumus käy yli. Silti jouduin sinnittelemään oireiden kanssa kuukauden verran, koska sairaslomaa en saanut, vaikka uupumukseni luokiteltiin vakavaksi työuupumukseksi. Helmikuun alussa jäin opintovapaalle ja siitä alkoi myös toipumisen polku.
Nyt olen aloittanut tekemään opinnoissani opinnäytetyötä ja se liittyy hoitajien tunnekuormaan. Kirjoittaessani myötätuntouupumuksesta, ymmärsin mistä uupumukseni on peräisin. Suosittelen siis kaikille kollegoilleni perehtymistä aiheeseen. Vanhat traumat ja osittainen kieltäminen painavat varmasti taustalla. Lisäksi laadultaan huono palautuminen on myös vaikuttanut varmasti uupumuksen syntymiseen, koska ruuhkavuosissahan tässä elellään.
Opintovapaalla, vaikkakin tämä korona-arki muutti suunnitelmiani aika pahasti, olen oivaltanut monia asioita. Yksi tärkeimmistä on se, että en enää koskaan halua uhrata omaa hyvinvointiani niin paljon työn vuoksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta ainakin nyt tiedän, mitkä oireet itselläni kertovat siitä, että on aika joko hidastaa tai vaihtaa suuntaa. Ja ne on hyvä ottaa tosissaan.
Yhdeksän vuotta on kohta kulunut esikoisen kuolemasta ja tänä keväänä olen kokenut ensimmäistä kertaa hyväksymistä traagisesta tapahtumasta. Se on vapauttavaa ja siihen on mennyt pitkä, mutta toisaalta lyhyt aika. Eikä tarkoita sitä, että esikoinen olisi nyt painettu unholaan, päin vastoin, hän elää vahvasti minun elämäni tarinassa. Tästä eteenpäin kenties vahvemmin ilman häpeän sidettä.
Sinulle ystäväni, älä loukkaannu, että luet ehkä uupumuksestani nyt ensimmäistä kertaa. Kaikille vain ei ole tullut avauduttua ääneen. Eikä se tarkoita, että merkitsisit minulle jotenkin vähemmän<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti