Summausta vuodesta 2020

 Tämä vuosi on ollut varmasti monen mielestä erikoisin pitkään aikaan. Vastus, jota koronavirukseksi kutustaan, on vaikuttanut varmasti kaikkiin suomalaisiin jollakin tasolla. Meidän perheessä se on vaikuttanut siten, että koululainen oli kevään kotona etäopetuksessa ja päiväkotilainen kotona. Läpsystä tehtiin vaihtoa, kun mies tuli kotiin, minä lähdin tekemään opintoja. Lisäksi nyt joulukuussa eskarilaisemme joutui karanteeniin altistumisen vuoksi. Onneksemme mieheni yritys seisoo melko vakailla jaloilla, eikä se mennyt nurin vuoden aikana, vaikka palkkalistoillakin on kaksi henkilöä. Palkat saatiin maksettua. Olen vilpittömästi ylpeä miehestäni. Saimme muutenkin olla terveitä ja tehdä kesällä reissuun Lappiin. Lisäksi haaveemme koirasta toteutui, yksi iso haave. 

Olen saanut monta kertaa todeta vuoden aikana, että meillä on kaikki hyvin. Ja olen tuntenut siitä aitoa kiitollisuutta, sillä olen saanut lukea niin monen uupumuksesta ja vastoinkäymisistä tämän vuoden aikana. Ihan kuin koronan tuomat muutokset eivät olisi olleet riittävästi. 

Olen saanut viettää tätä opintovapaavuotta ja tutkiskella maailmaa sekä itseäni uusin silmin. Silti tuleva työhönpaluu hieman jännittää enkä tarkalleen tiedä avaimia jaksamiseen. Mutta olen oppinut jo paljon itsestäni ja siitä mikä tämän hetkisessä työssäni on kuormittavaa. Lupaan pysähtyä ajoissa ja nauttia metsän tuomasta levosta työhönpaluun jälkeenkin. Nimittäin päivittäisiä lounaslenkkejä metsässä tulen kaipaamaan opintovapaan jälkeen. Onneksi tuo koiruus vie kyllä säällä kuin säällä ulos. 

Minulla on yksi haave ensi vuodelle, katsotaan toteutuuko se. Opinnot saan toivottavasti pulkkaan toukokuussa, viimeistään kesällä. 

Kaikki asiat eivät siis ole menneet ihan metsään tänä vuonna, saldo jää ehkä kuitenkin plussan puolelle. Lapset pohtivat ennen joulus, että ovatko he kilttien vai tuhmien listalla. Kerroin heille, että kukaan ei ole kokonaan tuhma, vaan meillä kaikilla niin aikusilla kuin lapsillakin on päiviä, kun ei oikein suju ja kaikki asiat kiukuttavat. Jokaisessa meissä on jotakin hyvää.

Luopumisia

Luopuminen jostakin itselle tärkeästä on surullista. Suru tulee siitä, että jotakin itselle merkityksellistä on muuttumassa. Toisinaan luopuminen on lopullista, kuten kuoleman äärellä. Toisinaan luopuminen  on hyppäys tuntemattoman äärelle. 

Luopuminen jostakin tärkeästä saa mielen harmaaksi ja haikeaksi ja joskus on vaikea nähdä sitä, miten eteenpäin pitäisi mennä. Se kertoo siitä, mikä suhde ja merkitys minulla on siihen asiaan tai ihmiseen.

Joskus luopuminen tuo helpotusta vaikkapa jostakin taakaksi koetusta asiasta tai ihmissuhteesta. 

Itselle luopuminen on jotekin kovin tuttua viime vuosilta, lähinnä ajattelen tässä ihmissuhteita. Ehkä sitä liikaakin on varannut johonkin tuttuun ja turvalliseen. Lopulta on vain tämä oma pieni perhe, mikä on aikalailla pysyvä yksikkö ja kasassa pysynyt. Vaikka elämäni isoimmat luopumiset toki liittyvät juuri perheeseen. Ystävät ja läheiset tulevat ja menevät, oma perhe pysyy.  On toki ilo huomata, miten paljon on saanut rakennettua ihmissuhteita vuosien mittaan.  

Luopuminen synnyttää tunnetta, että pärjään kyllä ja olen pärjännytkin. Joskus luopuminen tarkoittaa sitä, että en päästä enää lähelle, koska en tiedä kuinka kauan toinen on elämässäni. Joskus se tarkoittaa sitä, että suren hetken ja jatkan sitten. Pettymys tulee siitä, että on kuvitellut olevansa toisellekin jollakin tavalla tärkeä. Tässä tuulisessa maailmassa on kai tarkoitus nojata vain itseensä ja yrittää pysytellä pystyssä. 

Uusia ihmisiä ja asioita tulee. Luovun, mutta en luovuta. Annan tunteiden tulla ja mennä, mutta en jää paikoilleni.

Polulta eksynyt

 Hetken aikaa onkin vierähtänyt kirjoittamisesta. Syy siihen on, että meille on muuttanut koiranpentu ja kaikki ns. tyhjät välit ovat olleet hyvin täytettyjä. Lisäksi kouluhommia riittää.

Jokin aika sitten menin metsään, ajattelin tehdä sellaisen pikaisen lounaslenkin. Jostakin sain kuitenkin ajatuksen poiketa polulta. Ja eksyin. Kun tuli aika kääntyä takaisin, polku oli kadonnut silmistäni. Lähdin tarpomaan, mutta samaa polkua en löytänyt. Kohta ajattelin, että nyt olen oikealla polulla, mutta enpäs ollutkaan. Lopulta päädyin toiselle asuinalueelle ja lyhyeksi tarkoitetusta lounaslenkistäni oli tullut noin 9km:n mittainen. Matkalla koin uteliaisuutta, jännitystä, epätoivoa, ärtymystä ja helpotusta. 

Elämässäkin joskus tulee  tilanteita, kun polut katoavat ja tiet haarautuvat. Tuttua polkua ei löydykään tai sinne ei voi enää palata. Tunnistan, että olen kulkenut tavallaan tuttua polkua, mutta silti ollut eksynyt polulta. Nyt yritän ehkä etsiä uutta polkua ja se on lähtenyt itsetutkiskelun kautta. On ihanaa, kun on ollut aikaa enemmän pohtia sitä, mikä minusta on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Miten elämäni isoin kriisi ja muutkin elämäni isot muutokset muovasivat minua. Ja millainen ehkä olin aikaisemmin tai luulin olevani. Missä on uupumuksen juurisyyt. Koulutus on antanut myös välineitä itsensä pohdiskeluun. 

Sen olen ainakin havainnut, että nykyinen minä on sosiaalinen ja kaipaa sosiaalisia kontakteja, mutta vastapainoksi tarvitsen myös melko paljon yksinäisyyttä ja jopa erakoitumista. Vielä jää nähtäväksi miten sen tasapainon löytää työ- ja kotielämässä. Ymmärrän toki, että lapsiperheessä itsestään jakaminen jatkuu työpäivän jälkeenkin. Koiranpennun kanssa ihanaa on ollut se, että pienetkin tauot kuluvat ulkona sisäsiistiksi opettelun merkeissä. Siellä voimat elpyvät eri tavalla kuin somen äärellä. Siellä huomaa, miten kaunista ja karua on. Miten kesä vaihtui syksyksi ja talvikin jo tekee tuloaan.

Unelmissani haluaisin tehdä työtä, jossa voisi olla vuorotellen etätöissä ja  fyysisesti työpaikalla. Saapa nähdä miten tulevaisuudessa unelma toteutuu. 

Yksi tämän vuoden haaveistani oli saada koiranpentu ja se toteutui.

Mielen hyvinvointia vahvistamassa

 Ennen olen ajatellut mielenterveydestä jotenkin kapeakatseisesti. Aikanaan työskentelin yhden kesän mielisairaalan suljetulla osastolla, todella raskaiden mielenterveyspotilaiden kanssa. Siitä ehkä onkin jäänyt se mielikuva siitä, mitä on olla ja elää oikeasti vaikean mielenterveyden sairauden kanssa. Mielen sairaus on mielestäni eri kuin mielenterveys haasteet. Ehkä ensin on ollut mielenterveyden haasteet ja sitten lopulta sairaus, toisaalta myös geenit voivat vaikuttaa tähän.

Mielenterveyden hyvinvoinnista on alettu puhumaan enemmän jokapäiväisinä asiana ihan samalla tavalla kuin vaikkapa painonpudotushaasteista tai siitä miten tulee syödä oikein. Huomaan, että sosiaalisen median uutisvirtaani tulee koko ajan enemmän mainoksia myös mielen valmennuksista tai miten työelämässä huomioidaan näitä asioita. 

Ja tässä on pointtia. 

Viime syksynä yritin mm. herkkulakon avulla tiputtaa kesäkiloja pois. Ajattelin, että kyllä parisen kilon vaikutus tällä lakolla, joka oli suhteellisen pitkä, olisi pitänyt olla. Mutta koska kehoni olikin enemmän stressistä kuin suklaasta kyllästetty, ei paino pudonnut mihinkään. Oikeastaan päinvastoin.

Uskon nykyisin vahvasti siihen, että ilman mielen tasapainoa ei voi hallita myöskään fyysistä terveyttä. Ehkä jonkin aikaa voi itseään tsempata, mutta lopulta kaikki lähtee siitä, mitä on pään sisällä. Ja jos pään sisällä on väsymystä, uupumusta, mielialan laskua, ei paljon huvita huhkia salilla tai syödä terveellisesti. Vaikka juuri nämä voisivat sitten taas puolestaan piristää mieltä. Mutta nyt ymmärrän, että vaikka liike on lääke, niin ei se ole niin yksinkertaista kuitenkaan. Pirteänä on helpompi nauttia liikunnasta ja ajatus on kirkkaampi kaikin puolin. 

Jos siis liikunta ja hyvä ravitsemus ovat tärkeitä jokapäiväisen hyvinvoinnin ja terveyden kannalta, nostaisin myös yhtä tärkeiksi säännölliset teot mielen hyvinvoinnin kannalta. Mitä ne voivat olla, on varmasti jokaiselle yksilöllistä. Itselleni esimerkiksi rauhallisuus ja musiikki tuovat hyvää mieltä, monen muuan asian ohessa. Mutta suosittelen pysähtymään pieneksi hetkeksi miettimään, miten vaalia oman mielen hyvinvointia, työssä ja kotiarjessa. Miten treenata mieli vahvaksi?

Eniten ärsyttää kaikki

Tuttu tunne on taas hiipinyt vähitellen jokapäivän seuralaiseksi. Maitopurkki pöydällä, vesijäljet lattialla, "äiti kato", "mitä tänään on ruuaksi", paita siellä, housut täällä, viikon mainokset sohvan nurkassa ja räjähtänyt tiskipöytä. Eniten ärsyttää kaikki. 

Vaikka kevät ja kesä ovat olleet erityisiä ja paljon upeita hetkiä täynnä niin loppukirin väsymys alkaa painaa. Huomaan, että nyt olisi tarve saada hengittää. Yksin. Ei vain mustikkareissun tai saunahetken verran, vaan pidempään. Vaikka arvokkaita omia hetkiä nämäkin ovat olleet. Sen verran tiiviisti olen kuitenkin nyt ollut viimeiset 4kk lasten kanssa kotona, että lasken päiviä koulun ja eskarin alkuun. 

Eilen etsin vaatteita ja ärsyynnyin siitä, kun vaatehuoneesta oli etsitty tavaraa ja siellä oli kaikki reput/laukut lattialla. Lähdin leikkaamaan nurmikkoa ja oikein aloin pohtimaan, että kun minä olen henkisesti väsynyt, minusta tulee todella rasittava, joka asiasta naputtava akka. Lisäksi en kestä silloin sotkua. Tällä kertaa pysähdyin ärtymykseni äärelle ja aloin pohtimaan, että mitä tässä tilanteessa nyt voisi sitten tehdä, itsehän voin myös vaikuttaa asioihin. Muistin lukeneeni jostakin lauseen "hengitä ja hellitä". 

Lasten lomaa on enää vähän jäljellä. Ehkä heilläkin on oikeus mukavaan loppulomaan, ehkä itsellänikin on siihen oikeus. Mieskin lomailee ensi viikon. Joten päätän valita hengitä ja hellitä-taktiikan. Miehelleni olen kertonut tarpeistani ja huomenna saan olla yksin kotona, tosin kouluhommia tehden, mutta kuitenkin. 

Ja loppukesän ajan muistutan itseäni siitä mitä olen valinnut. Ehkä myös tavoitteeksi voisi ottaa, että kun tulee tilaisuus hengittää, some on silloin kielletty alue ja keskittyminen on oman mielen maisemassa sekä fyysisessä ympäristössä.

Nämä ihanat metsäpeuran vasat emonsa kanssa kirmasivat meidän pihalla vailla huolta tai pelkoa. Kesän yksi upeista, luonnon tarjoamista hetkistä.

Lomasta lomaan

Kesäloma on takanapäin ja alan pohtia, että kuinka monen kuukauden kuluttua minulla on seuraava loma. Ei siihen ole kuin muutama kuukausi, kyllä sinne jaksaa. Tunnen orastavan kivun oikealla selässä, minkä vuoksi hakeudun myöhemmin myös lääkäriin. Mitään oireita selittävää ei löydy.

Kesäloma on edessä, Luojan kiitos. En jaksaisi enää päivääkään. Mutta jaksan kuitenkin, koska on pakko. Tunnen huimauksen tunnetta, kun juttelen asiakkaalleni. Hiki nousee pintaan ja joudun sinnittelemään. Ihmisraatona jään lomalle, en mitenkään kevyellä mielellä. Kesäloma rentouttaa ja sen  lopulla en edes muista, että minua on joskus huimannut.

Talviloma meni lasten sairastamiseen, valvomiseen ja murehtimiseen. En sanoisi sitä kovin voimaannuttavaksi lomaksi. Sillä mennään sinne kesään saakka.

Kesäloman jälkeen pohdin,  että ensi vuoden elokuussa en halua palata samaan työpaikkaan.  Ihmettelen samaan aikaan, kun korvissa on alkanut tinnitusvaiva. Mutta koska se seuraava loma nyt sitten olikaan. Nyt lasketaan jo viikoissa, montako viikkoa täytyy jaksaa. Mahtuuko siihen kenties koulutuspäiviä, kun ei tarvitse olla fyysisesti läsnä työpaikalla. Ottaa vastaan toisen ihmisen kuormaa.

Liikunta on jäänyt elämästäni vähitellen eikä terveelliseen syömiseen oikein ole intoa, kunhan nyt jotakin saadaan laitettua pöytään työpäivän jälkeen. Ärsyynnyn milloin mistäkin, etenkin jos kodin eteinen on täynnä lapsen kavereiden kenkiä. Taasko meillä on joku? Yhä useammin haluaisin ottaa päikkärit työpäivän jälkeen nollatakseni tilanteen. Palautuakseni.

Silloin, kun aloin elää lomasta lomaan, olisi jo pitänyt toimia. Ymmärtää, että tämä ei ole se mitä kohti haluan kulkea. Vatsakipu, tinnitus ja huimaus ovat hävinneet opintovapaan aikana. Liikuntaan olen saanut erilaisen suhtautumisen ja kasvikset löytävät taas useammin lautaselle.

Olen ymmärtänyt ja oivaltanut niin paljon viime aikoina. Mutta yksi tärkeimmistä on, että ilman mielen tasapainoa ei jaksa elää terveellisesti, mikä toisi lisää hyvinvointia. Liikaa myös työssäni kiinnitetään huomiota fyysisen terveyden edistämiseen, mutta mielen terveyden edistäminen on sitä tärkeämpää. Tähän aion jatkossa kiinnittää huomiota enemmän myös  työssäni. Koen myös tällä hetkellä, että omaan työhäni olisi kivakin palata ensi keväänä. Mutta, kun alkaa lomasta lomaan eläminen, silloin pitää etsiä uusi suunta.

Sylillinen toivoa

Tänään istuin pihasohvalla auringon lämmössä ja katselin poikieni rullalautataitelua terassilla. Palasin 9 vuotta taaksepäin. 9 vuotta sitten juurikin näihin aikoihin sain syliimme meidän toisen poikalapsen. Yhtäaikaa olin juuri lapseni haudannut ja juuri lapseni synnyttänyt äiti. Esikoisen hautajaiset olivat olleet kolme päivää aikaisemmin.

Sain myötätuntoisia katseita, en juurikaan sanoja. Sain olla aika rauhassa oman nyyttini kanssa, ehkäpä kukaan ei oikein tiennyt mitä sanoa. Muistan vain yhden kätilön, joka otti tuolin ja istui. Emme puhuneet menetyksestä, vaan vauvani imetyksestä. Hän kohtasi minut tavallisen, arkisen asian kanssa, se tuntui silloin hyvältä. Pyysin psykiatria käymään luonani, epäilin omaa mielenterveyttäni tilanteessa, joka ulkopuolisen silmin tuntuu kestämättömältä. Tilanteeseen nähden olin kai kuitenkin kykenevä huolehtimaan vastasyntyneestä. 

Ja hoivasinhan minä. Tuon pari vuorokautta, jonka sairaalassa vietin, pidin vastasyntynyttä lähes tauotta sylissäni. Olin saanut sylillisen toivoa keskelle suurinta pimeää. Pelkäsin kovin, että sekin viedään pois. Pelkäsin satoja kertoja. Perusturvallisuus oli kadonnut minusta ja minun pitäisi jakaa sitä vastasyntyneelle.

Tänään rutistin tuota toivon tuojaa, joka täyttää sylini jo ihan kokonaan 9-vuotiaan kehollaan. Raskaissa vuosissa minä olen kasvattanut ja hän on kasvanut. En saanut valita elämäni polkua ja monenlaiset kengät ovat painaneet jalassa näiden vuosien aikana ja välillä hiertymät verillä on kuitenkin täytynyt kulkea eteenpäin. Onneksi sain silloin kulkea myös toiveikkain askelein, että joku päivä hengitys kulkee keveämmin. 

Ja tänään saan iloita joka solullani siitä, että saan olla 9-vuotiaan äiti. 

Minä katselen sinua. Sinä olet elämää täynnä, huoleton rullalautasi kanssa. "Mene varovasti" minä sinulle aina sanon, kun lähdet etsimään omia polkujasi. 

Minä käännän katseeni puuhun, mikä sinun muistoksesi istutettiin. Sinä viivähdät mielessäni. Sinäkin olet huoleton, oman polkusi jo kulkenut. Sinulle ei tarvitse sanoa, että "mene varovasti", sillä sinä ole tallessa. Ja sydämeni valtaa kiitollisuus. 

Mielen konmaritus

Tämän postauksen idea tuli siskoni instagram-tarinasta, jossa hän kertoi unen olevan tärkeää aivojen roinan tyhjäämiseen.

En ole syvemmin tutustunut konmaritus-ajatteluun, mutta olen ymmärtänyt, että ideologian tarkoituksena on poistaa esim. kotoaan tai vaatekaapistaan sellaiset tavarat ja esineet mitä ei enää tarvitse tai millä ei ole itselle arvoa.

Mielelle käy monesti samoin, kaikenlaista roinaa kertyy vuosien mittaan ja kevät- sekä syksyhuollot jäävät monesti aika vähäiselle huomiolle. Ajattelisin, että mielen tyhjääminen roinasta ja kaikesta tarpeettomasta olisi tarpeellista ainakin viikottain. Perusteellinen mielen viikkosiivous. Viedä ajatukset tuulettumaan kunnolla, putsata pölyt tunteiden pöytäpinnoilta oikein huolellisesti ja antaa raikkauden valloittaa mielen perusteellisesti. Miten ihana, raikas tunne valtaisikaan mielen illalla ja olisi valmis ottamaan vastaan seuraavan päivän haasteet. Ehkäpä unta riittäisi myös koko yön verran ja se olisi palauttavaa.

Olisiko ajatusten lokeroiminen mahdollista; tuota en enää tarvitse, se saa lähteä. Tuota saatan vielä joskus tarvita, palaan siihen myöhemmin. Tuon otan ehdottomasti mukaan, sitä tulen tarvitsemaan vielä monesti tai siitä tulee johtava, lempiajatukseni. Miten sen voisi tehdä konkreettisella tasolla? Joskus ajatukset tuntuvat kiertävän kehää eivätkä anna rauhaa, itse ainakin tunnistan olevani vähän sellainen jumittaja ajatusten suhteen. Tärkeää olisi varmasti antaa sille ajatukselle ansaitsemansa arvo, pohtia sen paikkaa mielen laareissa. Tätä voisin alkaa oikeasti harjoittelemaan, mielen konmaritusta.

Itselläni luonto ja metsä auttavat jäsentämään asioita samoin kuin tämän kirjoittaminen. Miten sinä, mikä sinua auttaa putsamaan mielen pöydän?

Kesä on täällä taas

Vuodet menevät minusta todella nopeasti. Juuri lapsukaiseni aloitti tokaluokan ja nyt on jo viimeinen viikko siitä käsillä. Ensi syksynä meidän kodissa on myös eskarilainen. 

Tässä keväässä ehkä parhainta on ollut se, että olen saanut pysähtyä kuulostelemaan ja tutkiskelemaan minkälaisia luonteenpiirteitä noista pojistani oikeastaan löytyykään. Olen pohtinut, mitä äitinä haluaisin heille eniten antaa ja opettaa. Ihanaa on myös ollut nauraa heidän jutuilleen ja oivalluksilleen. Lähes 9-vuotias on jo oikein ymmärtävä ja pohtiva kaveri. 

On harmillista, että työarki on niin kiireistä, ettei siihen jää riittävästi aikaa sille mikä on tärkeintä. Harmittelen jo etukäteen sitä, että ensi keväänä töihin paluun myötä aika on jälleen rajallista eikä kaikkea kaunista ehdi huomaamaan. 

Olen siis kiitollinen tästä hetkestä, tästä vuodesta, kun saan olla opintovapaalla.

Ihana toukokuun aurinko lämmittää kasvoja. Lintujen konsertti hellii mieltä. Kärpänen käy surisemassa iholla. Luonnon vihreys yllättää yhä uudelleen. Kesä on saapunut poikkeuksellisen kevään jälkeen. Se tuntuu hyvältä, juuri nyt kaikki on hyvin. 

Niin paljon pohdintoja

Tunnistan olevani sellainen pohdiskelija-tyyppi. Ja siksi varmaan kirjoitan blogiakin. Pohdiskelen asioita ja analysoin, usein liiaksikin. Ehkä hajottavimmat pohdiskelut liittyvät siihen, mitä muut ovat minusta tai tekemisestäni mieltä, ettei kukaan vaan loukkaantuisi. Arvostan miestäni suuresti siinä asiassa, että hän ei kyllä vähääkään mieti sitä mitä muut ajattelevat. Ja arvostan myös niitä, jotka osaavat sanoa eriävän mielipiteensä ja tuoda sen esiin jotenkin rakentavasti. 

Uupumuksen jälkeiseen elämään liittyy vahvasti ajatus omannäköisestä elämästä. Pohdinnat siitä, mitä minä haluan ja mistä minä haaveilen. Mitä minun tulee tehdä toisin, että en enää uupuisi. Siihen liittyy itsekkyyttä kotona ja töissä. Kun mieli alkaa palautua, nämä asiat alkavat tulla vähän kuin itsestään. Mutta miten vaikea niitä voi olla viedä käytäntöön?

Nythän minulla on aivan loistava tilanne, kun olen opintovapaalla ja pystyn toteuttamaan itseäni ja tekemään strategioita, mutta entä kun sitten ensi keväänä palaan taas töihin? Olen ainakin pohtinut, että vapaa-aikana pitäisi olla jotakin muutakin kuin tiskaamista, pyykkäämistä, kuskaamista ja ruuan laittamista. Jotakin itselle mieluista. Jotakin, miten saada tyhjentyneet empatiavarastot täytettyä. 

Missä olet empatia? Katositko vaativiin äänensävyihin, tyhjentikö väsyneiden äitien avunhuutoihin? 

Tule takaisin empatia. Tuletko laulua kuuntelemalla vai kirjaa lukemalla? Ainakaan tiskaaminen ja pyykkääminen eivät saa sinua palaamaan.

Tarvitsen sinua empatia, sillä sinä olet tärkeä osa minua enkä halua kadottaa sinua kokonaan. Sinun avullasi minä voin kuunnella äitien itkut ja puolison murheet. Sinun avullasi minä jaksan lohduttaa lasta ja hoivata uupunutta mieltäni. 

Hyvistunteet

Uupumuksessani tunteeni olivat lähes koko ajan negatiiviset. En osannut iloita mistään, kaikki oli raskasta. Jopa hengittäminen toisinaan. Töissä olin käyttänyt kaikki päivän positiivisuusvarantoni ja kotiin ei riittänyt mitään muuta kuin kiukkuista, poissaolevaa tunnetilaa. Yhtenä joulukuun iltana itkin ikävääni esikoisesta ja samalla mietin miten väsynyt olen ikävöimään ja sitten itkin sitä. Olin kadottanut itseni arkirumbaan, empatiaan tosia kohtaan, selviytymiseen.

Haaveet ja unelmat ovat olleet itselleni yksi voimavara. Haaveilu tuo mukanaan sellaista hyvää virettä. Elän sellaista elämänvaihetta, jossa isot haaveet on saavutettu. Täytyy alkaa haaveilemaan pienemmän mittakaavan asioista ja se on ollut myös vaikeaa. Täytyy opetella elämään tässä ja nyt ja se on vieläkin vaikeampaa.

Kevään aikana kiitollisuus ja aito välittäminen sekä armollisuus ovat nousseet orastavasti pintaan. Viimeisinä vuosina olen nähnyt niin monia asioita pelkkänä taakkana ja nyt huomaan miten kiitollinen saankaan olla vaikkapa asuinpaikastamme tai aviomiehestäni, terveistä lapsistani ja läheisistäni sekä ystävistäni. Saan olla kiitollinen siitä mitä olen saanut. Aikaisemmin oikein yritin olla kiitollinen (koska se on nykyään in), mutta en pystynyt tavoittamaan sitä aidosti. Ehkä katkeruus kaikesta menettämästäni esti kiitollisuuden tunteen tai se ettei elämässäni juuri tapahdu mitään kovin merkittävää. Toivon vain, etten kadottaisi näitä tunteita, kun taas vuoden päästä palaan oravanpyörään. Toivon, että silloinkin näen mitä kaunista ympärilläni on. Toivon, että sydämeni saa rakentua ja elpyä näistä hyvistunteista yhä uudelleen.

Tässä keväässä on paljon hyvää kaikesta huolimatta.

Luota siihen hyvään, joka sisältäsi kumpuaa. Se kantaa sinut huomiseen, vaikka et aina siihen uskoisikaan. Nosta katse ylöspäin, sillä vielä on monta tuntematonta polkua odottamassa. Ymmärräthän, että kaikki se mikä sydämeesi on kirjoitettu on osa tarinaasi. Kipeäkin kohta on parannettavissa ajallaan ja siitä kaikesta rakentuu uusi, hyvä sydän.

Uupumus

Syksyllä tunsin itseni erittäin uupuneeksi. Se ei ollut sellaista tavallista marraskuun alakuloa vaan jotakin syvempää väsymystä. Huomasin, että en jaksa vaikkapa imuroida koko taloa kerralla tai lähteä samalla tavalla lenkkeilemään kuin aikaisemmin. Itku tuli aivan yhtäkkiä kesken arkipuuhien, kun en vaan jaksanut. Joulukuussa ihmettelin outoa huimaavaa tunnetta, joka sai minut myös kyseenalaistamaan työni tekemisen turvallisesti. Joulun aikoihin sain paniikkikohtauksen odottaessani liikennevaloissa, elämäni ensimmäisen. Yöllä valvoin, kun aamun töihinmeno ahdisti. Kun joulun pyhien jälkeen palasin töihin, tunsin kuinka uupumus käy yli. Silti jouduin sinnittelemään oireiden kanssa kuukauden verran, koska sairaslomaa en saanut, vaikka uupumukseni luokiteltiin vakavaksi työuupumukseksi. Helmikuun alussa jäin opintovapaalle ja siitä alkoi myös toipumisen polku.

Nyt olen aloittanut tekemään opinnoissani opinnäytetyötä ja se liittyy hoitajien tunnekuormaan. Kirjoittaessani myötätuntouupumuksesta, ymmärsin mistä uupumukseni on peräisin. Suosittelen siis kaikille kollegoilleni perehtymistä aiheeseen. Vanhat traumat ja osittainen kieltäminen painavat varmasti taustalla. Lisäksi laadultaan huono palautuminen on myös vaikuttanut varmasti uupumuksen syntymiseen, koska ruuhkavuosissahan tässä elellään.

Opintovapaalla, vaikkakin tämä korona-arki muutti suunnitelmiani aika pahasti, olen oivaltanut monia asioita. Yksi tärkeimmistä on se, että en enää koskaan halua uhrata omaa hyvinvointiani niin paljon työn vuoksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta ainakin nyt tiedän, mitkä oireet itselläni kertovat siitä, että on aika joko hidastaa tai vaihtaa suuntaa. Ja ne on hyvä ottaa tosissaan.

Yhdeksän vuotta on kohta kulunut esikoisen kuolemasta ja tänä keväänä olen kokenut ensimmäistä kertaa hyväksymistä traagisesta tapahtumasta. Se on vapauttavaa ja siihen on mennyt pitkä, mutta toisaalta lyhyt aika. Eikä tarkoita sitä, että esikoinen olisi nyt painettu unholaan, päin vastoin, hän elää vahvasti minun elämäni tarinassa. Tästä eteenpäin kenties vahvemmin ilman häpeän sidettä.

Sinulle ystäväni, älä loukkaannu, että luet ehkä uupumuksestani nyt ensimmäistä kertaa. Kaikille vain ei ole tullut avauduttua ääneen. Eikä se tarkoita, että merkitsisit minulle jotenkin vähemmän<3

Toivo

Tänä keväänä monen perheen elämä on ollut hyvin erilaista kuin aikaisemmin. Meidänkin perheessämme pojat jäivät kotiin koulusta ja päiväkodista. Uusi arki on kieltämättä hakenut uomiaan lähes joka viikko, ollaan testailtu mikä toimisi parhaiten.

Kaipaan aikuiskontakteja, muutakin kuin teams-palavereita tai kuvapuheluita. Mieheni on ainoa aikuiskontakti moneen viikkoon. Lapset kaipaavat kavereitaan. Ihmismieli tahtoo välillä vaipua epätoivoon, kun hiekkalaatikollinen hiekkaa on tuulikaapissa, keittiössä on puoli pussia kaatunutta kaakaota ja ulkona vihmoo lunta huhtikuun puolessa välissä (vaikka olihan se vähän odotettavissa). Kun kymmenennen kerran oma työskentely keskeytyy jonkun huomion tarpeeseen niin mieli alkaa ärsyyntymään. En voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään, en todellakaan, sillä metsään menee monena päivänä.

Minua auttaa nyt vahva toivo. Toivo siitä, että nyt olemassa olevat rajoitukset tepsivät koronan leviämiseen ja jonain päivänä saa taas nähdä itselle tärkeitä aikuisia. Oikein odotan sitä, kun saa taas kutsua lapselle leikkikavereita kylään.

Toivo on vahva eteenpäin vievä voima. Pienikin toivon hippunen auttaa jaksamaan tämän hetken, vaikka se ei toisi lohtua huomiselle.

Me pakattiin tänään kuopuksen kanssa porkkanat ja tomaatit rasiaan, kahvi termokseen ja pulloon tylsästi vettä, lähdimme metsäpolkua pitkin puistoon leikkimään. Sain napattua kuvan, mikä mielestäni kuvastaa hyvin toivoa. Synkän takana paistaa aurinko.

Tsemppiä kaikille arkeen!!

Metsään menin

Tästä alkaa mun uusi blogi. Metsä on aina ollut mulle paikka, jos voimat elpyy ja henki kulkee. Niinkuin monelle muullekin. Mulla on sellainen etuoikeus, että voisin päästä metsään milloin vain, koska asumme metsän ympäröimänä. Käyn lähes viikottain ja säännöllisesti mun mieli kaipaa metsään. 

Toinen mitä olen aina tykännyt tehdä on kirjoittaminen. Kun esikoisemme kuoli, kirjoitin sekä perinteistä päiväkirjaa että Tähden lennon jälkeen-blogia. Kirjoittanut olen muutenkin aina, mutta yleensä mieltä painavista asioista. Ajatus uudesta blogista on ollut mielessä aika ajoin ja nyt ajattelin, että voisi olla sen aika. Vielä en tarkkaan tiedä mihin tämä polku vie, niinkuin en aina siellä metsässäkään. Joskus vaan seuraan polkua vailla suurempaa ajatusta ja niin ehkä teen tämän bloginkin kanssa. Tästä tulee siis digitaalinen metsä, paikka jossa voin pohdiskella, rentoutua ja hengittää. Tämä on se paikka, jossa voin purkaa niitä asioita, jotka elämässäni menivät ehkä metsään, mutta onnistumisia yhtälailla.

Ehkä joku voi samaistua ajatuksiini ja saada siitä voimaa. Ehkä voi ihmetellä, että noinkin voi ajatella. Ehkä joku lukee uteliaisuudesta. 

Tervetuloa kuitenkin mukaan matkalle!